KUVAREPORTAASI EURAJOEN RETKELTÄ 19.11.2009Oli aika maastoutua, ja käydä tarkastelemassa Olkiluodon lähimetsien tilaa noin käytännössä. Heräsimme ties kuinka aikaisin, ja kävin läpi maastokamppeeni. Päivän lehdessä olikin aika mukavasti ydinvoimakriittistä mielipidettä. Pääkirjoitussivulla nimimerkki "Tuulivoimamies" on saanut aika paljon tilaa, ja oikein kuvallisen artikkelin. Tuulivoimamies kirjoittaa, että meidän pitää antaa anteeksi ydinvoiman rakentajille, ja asian ympärillä touhuajille anteeksi, koska
suurin osa ei todennäköisesti ollenkaan ymmärrä mitä on tekemässä.
Se on hyvin sanottu. Ihmiset ovat alttiita ryhmän paineelle, ja aika harva oikeastaan uskaltaa olla eri mieltä kuin ryhmä. Siinä kun sitten menettää kasvonsa. Illuusio ydinvoiman turvallisuudesta on päivän trendi.
Meillä on tilanne, että joka media toitottaa ydinvoimasta, ja asiasta käydään poliittista taistoa, mutta mistään ei tavallinen kansalainen pääse kiinni neutraaliin, tai objektiiviseen tietoon. Risto Isomäki sentään uskaltaa laukoa kovilla. Samasta lehdestä; hän haluaisi tehdä OL3:sesta hakevoimalan. Isomäki viittaa saksalaisiin tutkimuksiin, joissa on todettu että ydinvoimaloiden lähellä asuvat lapset sairastuvat kaksi kertaa todennäköisemmin syöpään. Ilmeisesti kyse on Alfred Körbleinin tutkimuksesta, 2007. Jossa todettiin että etäisyydellä 0-5 km ydinvoimalasta lapsuuden aikaisia syöpiä esiintyy 57 % enemmän. Tutkimuksessa oli käyty läpi saksalaisia ydinvoimaloita, käsittääkseni ihan kaikki, ja haettu keskiarvo.
Isomäki sanoo vielä, niin tässä olen lukevinani mustaa valkoisella, että Olkiluoto on vieläpä erikoistapaus, koska tritiumpäästöt (vedyn radioaktiivinen isotooppi) ovat niin suuret. Ilmeisesti saksalaisiin ydinvoimaloihin verrattuna (?)
Minusta hakevoimala on hyvä ajatus. Tai ihan mikä tahansa...
TV:stä tuttu Arto odottaa Ydinportin parkkiksella. Aamu valkenee harmaana. Auto kiitää Eurojoen peltojen halki, sähkölinjaryteiköt halkovat peltoja. Suoraa Olkiluodontietä. Olen jännittynyt, ja osin kauhuissani. Ei ole kiva olla näin lähellä ydinvoimaloita. Silti olen taas menossa. Mietin että mikä minuakin riivaa. Eikö olisi hauskempi loikoa omassa sängyssä lämpimässä, ja koisia maailman menosta tietämättömänä omassa pikku lokerossaan, kuin ryynätä aktivistina sadetta tihuttavilla pelloilla? Ehkä niin. Mutta toisaalta on kiva tietää, on kiva olla tietoinen, ja uteliaisuus saa välillä ylemmän käden. Mielessäni kuvittelen olevani Stalker ja lähestyn Vyöhykettä. Mitä olen menossa keräämään? - Voi olla että olen kuin Elias Lönrot, matkalla kohti Karjalaa. Olen menossa keräämään atomiaikakauden runoja, nauhoittamaan vanhojen laulua - Vyöhykkeen tarinoita ja muistoja. Tietoja siitä mistä hedonistinen mukavuusyhteiskunta ei halua puhua. Viboja ja fiilistelyjä. Hankkilan ja Linnanmaan risteykset suhahtavat ohi, turhan vauhdikkaasti mielestäni.
Jotensakin tuttua seutua. Lapsuuden maisemia. Silti menetän nopeasti tajun missä olemme kartalla. Pysähdymme jonkin matkan päähän. Onneksi on hyvät oppaat matkassa. Tästä alkaa Lapijoki, ulpukat ja osmankäämet. Muistelen että muutama vuosi sitten olen veneillyt näillä seuduin ja kirjoitin päiväkirjaani pari runoa Olkiluodon sähkölinjoista, ja Kaunissaaaresta. Kaunissaaressa kun on sata vuotta sitten ollut puutavarakaupan keskus, satama ja kukoistava kylä. Nyt jäljellä ovat vain rauniot. Pidätin henkeä kun vene lipui voimajohtojen ali.
Pelko. Joudun väittelyyn oman pelkoni kanssa. Sitten muistan mitä luin Andrei Tarkovskin päiväkirjoista. 10.12.1975 Tarkovski ottaa lainauksen Stendhalilta: "Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi säälittävien lurjusten edessä matelemiseen." Pelko on se lurjus, joten miksi alistuisin. Pelon takia? Ei sentään. sanon itselleni että radioaktiivisuus ei vaikuta minuun. Olen mutantti.
Muutenkin olen venäläisissä tunnelmissa. Joku ehdottaa että venäläiset ydinvoimalat ovat turvallisempia kuin suomalaiset. Laitan ajatuksen korvan taakse, tätä pitää tutkia. Minusta mitään ei voida pitää itsestäänselvyytenä. kaikki on kyseenalaistettava, varsinkin vallitsevat totuudet. Johdun pohtimaan Arkadi ja Boris Strugatskia... Me olemme vähän kuin Arkadi ja Boris. Tai kuin Andrei ja Arkadi.
Sanon, että minulla on teoria, että Venäjällä näissä ydinturvallisuusasioissa vallitsee paljon avoimempi politiikka kuin lännessä. Kansa tietää idän ydinonnettomuuksista enemmän, koska tietoa on virrannut Venäjältä, ja Neuvostoliitosta. Siellä asiat eivät pysy salassa. Ihmiset puhuvat, on inhimillisempi ilmapiiri, siksi tiedämme niin paljon itäisistä epäkohdista. Lännessä taas ihmiset ovat enemmän individualisteja, elävät lokeroissa, kukaan ei tiedä toistensa asioista, juttu ei kulje. Meillä on ennakkoluulomme. Täällä on helpompi salata asioita. Täällä on helppo manipuloida ihmisiä. Kuvitelma läntisen teknologian ylivertaisesta laadusta on pelkkä kupla.
Jatkamme huviretkeä tienpientareella. Rämmimme metsässä. Oppaamme sanoo, että tämä metsä on steriili, korkeampi elämä on kuollut, linnut eivät laula, ei ole edes hyönteisiä. Vain kasvillisuus on jäänyt jäljelle, tosin kuusetkin harsuuntuvat. Yritän hengittää sisäänpäin, ja sanon että olemmehan me ihmiset täällä vielä jäljellä. - Niin, toistaiseksi näyttää siltä. Ajattelen, että onneksi laitoin jalkaan tukevat kumisaappaat. Pidätän hengitystä kun sukellamme kuusten märkien oksien ali. Pisaroita varisee takille. Yritän eläytyä pelkooni, että saisin enemmän irti extreme-retkestäni. Olen katsonut valmiiksi Ilmatieteen laitoksen sivuilta että tänään on pohjoistuuli. Se on hyvä, sillä olemme mantereen puolella lännessä. Mutta epäilen että kuusten alla voi olla jäänyt ilmataskuihin radioaktiivisia jalokaasuja, joiden sanotaan olevan ei-bioaktiivisia, mutta siltikin... Kysyn että, jos meillä olisi geigermittari, niin sillähän voisi mitata säteilytasoa. Opas sanoo että säteilyenergia ei näkyisi, koska se on varastoitunut atomien sisään, ja on neutronspintilassa. Siellä hyrräävät.
Katselen kuusista roikkuvaa naavaa, ja jäkälää kivien päällä, ja heinikkoa, ja yritän hahmottaa että naavan, jäkälän ja heinän atomit ovat neutronspintilassa. Se on vaikeaa, joskin hykerryttävää. Että on jotain, mutta se ei kuulu, ei näy, ei tuoksu, sitä ei mitenkään havaitse. Sensijaan kun astun rantakaislikooon alkaa tuoksua muta. Olkiluodon piippuja ei näy; ne ovat peittyneet sumuun. Päällisin puolin näyttää ihan tavalliselta suomalaiselta metsältä. Silmä ei havaitse "biomassakatoa". Tosin metsästä havaitsee että alue on valvonnassa, erilaisia merkkejä siellä täällä. Näytteitä on otettu.
Katselemme vanhoja atomiaiheisia kirjoja. Hahmotan teorian että ennen toista maailmansotaa atomiasioista kirjoitettiin vapaammin, ja tietoa oli enemmän liikenteessä. Alussa tiedettiin enemmän. kaikki perusasiat olivat jo tiedossa 1800-luvun lopulla, ja siitä olemme taantuneet nykytilanteeseen, jossa maallikko ei enää tiedä atomifysiikasta mitään. Eikä sallisi kenenkään muunkaan tietävän. Olemme kulkeneet tiedosta tietämättömyyteen.
George Orwell näyttäisi osuneen oikeaan. Olenhan melkein kuin Michel Dufrenoy Jules Vernen kirjassa "Pariisi 1900-luvulla". Kirjat ovat muuttuneet harvinaisiksi, aika palvoo rahaa ja tekniikkaa, taiteita väheksytään ja naiset suunnitellaan korvattaviksi paineilmakoneilla. Jäljellä ovat vain haaveilija-Michel ja kirjoja keräilevä Huguenin-eno. 1984 on jo ollut. Mutta: onneksi mietä yhä elähdyttää vernemäinen, viktoriaaninen ja pikkupoikamainen tutkijaninto.
Plärään harvinaista kappaletta Turun Yliopiston ja Satakunnan Ympäristöntutkimuskeskuksen raporttia SYKESARJA B 7, 1993 siis se raportti mikä on nykyisin loppu. Tässä sanotaan että ydinvoimala säteilee suoraa gammasäteilyä ympäristöönsä, koska säteilyn läpäisevää vaikutusta ei ole kokonaan estetty; jätevarastot ja turpiinihalli päästävät gammasäteilyä kattorakenteiden läpi, josta osa heijastuu takaisin maahan, ns. sky shine -efektinä, ja se ulottuu Olkiluodon tapauksessa noin 200 metriä voimaloiden ympärille "vähäisenä taustasäteilyn nousuna".
Hmm... kumma että suoraan voimalasta tulevaa gammasäteilyä kutsutaan tässä yhteydessä "taustasäteilyksi". Mutta ehkä tässä ei tarkoiteta luonnon taustasäteilyä, vaan ihmisen aiheuttamaa taustasäteilyä. Minusta "taustasäteily" yleensä ottaen on hämmentävä sana. Tässä sanotaan myös että "lisäksi neutronisäteily aiheuttaa aktivoitumista jäähdytteessä ja sen epäpuhtauksissa". Voiko tuon "aktivoitumisen" käsittää tarkoittavan ionisaatiota? Vai mitä se oikein on? En tiennyt että gammasäteily voi edetä ilmassa 200 metriä.
Minä en oikeastaan tiedä paljon asioista. Olen pelkkä harrastelija, utelias turisti. Voisi tiivistää asenteeni seuraavaan: toivon parasta, mutta pelkään pahinta. Vastauksia kyllä tulee. Olihan oppaani koko maailmankin mittakaavassa kvanttiydinosaajien kärkikaartia. : )
Päivän lopuksi suoritan perusteellisen dekontaminaation. Paljon vettä ja kovaa työtä, niin kyllä mahdollinen säteily lähtee. Luulisin niin.
Voi olla että nämä ovat vain omia pelkojani. Mutta jollain tasollahan pelkokin on osa reaalia.
Veikko Huovisen "Ympäristöministerissä" oli tarina työtätekevästä naisesta, saastuneesta ihmisestä, Anne Bertta Tunkista. Voipi olla, että Anne Bertta Tunkki on tulevaisuuden ihminen, teknologisen ajan ihminen. Että Huovinen on kuvaillut prototyyppinä tulevaisuuden ihmisen. Lastemme ja lastenlastemme tulevaisuuden. Eikä se nut koske pelkästään ydinteknologiaa, vaan minusta koko teknologinen kulttuuri on turmiollista. Vaihtoehtona ei ole tuuli, eikä turve, ei aurinko eikä vuorovesi, vaan kieltäytyminen teknologiasta; askeesi. Ihmiset aina miettii energiavaihtoehtoja, mutta eivät älyä kyseenlaistaa itseään. Minun vaihtoehtoni on pipertäjävaihtoehto. Tai ei vaihtoehto ollenkaan.
Jos ihmiset istusivat enemmän paikallaan, ja lukisivat vaikka kirjoja, niin ehkä silloin emme tarvitsisi niin paljon sähköä? Voisimme vaikka jutella keskenämme. Ei tarvita televisiota. Paljon asioita ei tarvita. Ei tarvita muovia. Viihdettä ja urheilua ei tarvita. Voisi soutaa, tai mennä hevosella. Ei aina tarvitse mennä turbovaihteella ja suorittaa. Talvella voisi sivakoida potkukelkalla.
Vaihtoehto on istua paikallaan, olla selvinpäin, tiedostaa kaikki mitä tiedostettavissa on, ja olla onnellinen siinä. Vaihtoehto on olla menemättä massan mukana. Teknologiaan liittyvät ongelmat ovat jokatapauksessa lähtöisin ihmisten korvien välistä; psyykestä. Ne ovat egon ongelmia. Tulevaisuuden haaste on valita identiteettinsä tällä kentällä.
